Then add little bit love..

..Mua ärsyttää taas suunnattomasti ja haluun avautuu jossain. Enusko et tää on mikään paras paikka siihen, mutta en jaksa selittää jokaselle yks kerrallaan joka kysyy..

Ongelma on kolmas pyörä.. mä oon aina ollu se tilanteest riippuen. Tai en usko et "oon" vaan musta tuntuu siltä. samahan se on. Jokatapaukses mulla on 2 TODELLA rakasta ystävää, jotka on myös keskenään hyviä ystäviä. Sittenkun meitä on kolme niin se on välillä vähän vaikeeta, ja kuten tiiätte oon tosi mustasukkasta tyyppiä.. Sitten. Tuntuu että oon menettämässä yhen mulle tärkeen henkilön, ja tää tunne estää mua tapaamasta muita mun ystäviä. Tää henkilö ei tajuu miltä musta tuntuu, enkä oikeen osaa selittää sitä sille.

Muistan kun seiskalla mietin paljon itsemurhaa, koska tuntu pahalta. Ihan normaalii eks vaan? En oikeesti harkinnu sitä, se ei ollu vaihtoehto mulle. Oon aina ollu elämisen ja hymyilemisen kannalla, mutta mä mietin sitä.
Kasilla kaikki oli hyvin, olin onnellinen, mutta aloin miettii sitä vielä enemmän..
ajattelin
"Jos nyt kuolisin.. kuolisin onnellisena, tähän olis hyvä lopettaa. kaikki hyvin" ja mä muistan ton tunteen, mä muistan ku mä hymyilin ku mietin tota. Jälkeenpäin ajateltuna todella pelottava ajatus.

Nyt kesällä, mun elämä on oikeesti muuttunu tosipaljon. eivaan perhe, vaan oon saanu uusia ystäviä, mietin ittestäni erillailla, asun erillaisessa ympäristössä- kaikki pitäs olla hyvin. mut miks mä itken niin usein? vanhempien ero on kova asia mut tiedän etten itke siitä. itken pahaa oloo, stressii, ja ennenkaikkee sydämmen ja mielen epätasapainoo. Jotkut teist nyt varmaan miettii et mitä toi höpöttää, mut oikeesti. MINÄ olen epätasapainossa. Oman uskomukseni mukaan, maailmassa kaiken keskus on luonto joka pitää kaikkea tasapainossa, ja sitä ympäröi hyvä ja paha. jing ja jang. näitä molempia tarvitaan jokapäiväseen elämään, aikasemminkin on ahdistanu ja surettanu. mutta nyt niitä positiivisia asioita on todella vähän. en saa mistään kiinni.

Tää on säälittävää ja noloo pyytää jossain blogissa apua, kuin kasvotusten.. mä oon yrittäny mut en saa mitään sanotuksi. Mutta musta tuntuu jokapäivä etten enää jaksa, joo mä hymyilen koulussa, mä nauran koulussa. mä oon sillon iloinen. mä osaan esittää. tää on niin cliseistä sanoo mut niin se on. Mä oon aikasemmin verkk@rina tarjonnu apua ja nyt mä pyydän vaan tukee mun ystäviltä. Ymmärtäkää ja kuunnelkaa mua. muuta en pyydä... :c

koulun valinnaiskuvis-materiaalia